Arkistoidaanpa lisää hiljattain löytyneitä runoja kaukaisuudesta.
Nämä kuuluvat siihen sarjaan ensimmäisiä "vakavissaan" kirjoit-
tettuja runoja (sitten aikuisiän koin, jolloin kaikki oli vakavaa).


13.


Alastoman sydämen-yön kumina,
vesi kielen alla
seuraan niitä jotka minua työntävät,
yksinäinen tie vie vie, vie,
ketään en näe, kaikki ne tunnen


14.


pimeän turvin voit päästä lähelle
ja nähdä hänen hiipivän keittiössä,
valumassa jääkaappia pitkin syliisi

sulje hänet sisääsi ja muista:
tupakansavun puhuessa tribaalein
istu pöytään ja lue runosi ikuisiksi

ja jos heräät hänen viereltään,
ei narise luiden alla routa
kynttilänjalka on sulanut pöytään


15.


Hän kertoi minulle nimeni
   ja polvistuin laulavaksi rantakiveksi
Nuorten silmissä purjeet, auringot ja pyramidit,
   pyöriäisten ja lokkien sekamelska

Laulu veden ja rantahiekan maalatessa
   tämän runon vartaloa


16.


Egyptiläiset kissat
makuuhuoneen varjoleikeissä
Silmät valvovat toisiaan

Kokeile kuinka
rakastajattaren nukkuessa jalat
kuin parittelevat käärmeet!

Tuon peiton liepeen
täytyy olla pala siipiäsi,
ajattelen, kun käärmeenlumooja
astuu sisään mukanaan
yleisö & illuusiot

Savu harhanäkyjen edellä
leviää, käyttää ruoskaa,
Tukehtumistaan kuolaavat uhrieläimet
iskevät kyntensä
halujen alkuräjähdyksiin

Olla oma pappinsa
Tunkeutua hyvän ja pahan
tuolle puolen, nähdä näkyjä,
muistoja kauan sitten menneistä
maailmoista ja siitä,
keitä me todella olemme


17.


Syö unen nälkäänsä, nostaa tummat siipensä,

aurinko avaa punaiset hiuksensa,
kurkistaa tummina uivien kivien takaa,

pilvenpolttaman veden loiske,
silkkiin kirjailtua mustareunaista kultaa,
lumpeenkukkia

Suurimastoinen soutuvene, purjeet aivan lääpällään


18.


iltapäivään kaatuva picasso
kaakaolasin yli kupliva maitosuklaa
merennäköisen saaren hedelmät
kuoritaan noin vihreä kuori kiertää keltaisen
pöytää kiemurtelevat puun akveduktit
jaloissa kuhina sukat märkinä muovia kuin rotat
kohti kattoa haarukat meri syö lapsensa


19.


yksinäisen ihmisen
varjoon piirrät
mielettömän
valtakuntasi

sateenkaarta alkusyksyn
vesivärein,
hullu ukkonen huutaa,
lammen pinta räpyttää silmiään


20.


Kolme kuuta katselee
kukin suuntaansa

Hyppivät kainoina kaarina
avoimista ikkunoista

Kietovat kultaiset liaaninsa
kynttilänjalkoihin

Hypähdellen niin kuin liekkien välissä tanssitaan,
tule kultaisin ja tanssi!

Katso metsäkissaa kun
kuu rakastelee sitä,
se on Kuukissa

Kissana sinunkin silmäsi
ja kosketuksesi syttyvät:

Kaikki päivät
kuuta palvoen,
yötä odottaen

ihmeellisen raukeuden tilassa


21.


Tässä lumotussa puistossa
Yö näkee vaatteiden lävitse

Minua on aina pelottanut se
mikä voisin olla
Silti kuljen sitä tietä,
mikä tulen aina olemaan



täällä kaupunki pyyhkiytyy
maalauksen tieltä


22.


Pimeässä luetut kirjat
puhkeavat kukkaan

Miksi taivas on kirjoitettu noin?
Onko Iltatähti runojeni piste?


23.


Teitpä mitä tahansa työtä,
vähintään joka kolmannen
oivalluksen tulee sinun antaa
vajota

Anna siis joka kolmannen
asian painua unholaan, osaksi
alitajunnan maisemia, iloksi
ja ruoaksi tanssijattarille


24.


Tauoton tuuli,
sade ropisi puihin
synkkyyttään

Takkatulen väreissä
loistivat vaahteranlehdet

Lempi taljalla
lämmitti luita

Syksy astui sisään
murattikaaren alta,
koristeli maan

Ethän vain tallaa versoja
tullessasi,
kysyin,
kun kaikki hiljaa
lakastui


25.


Puristan hedelmien myrkyn
läpi sinisen maljan
Lasin tummaan pintaan
aukeaa peili
katselemaan muistojani

Katselee villiä puutarhaa,
kuistia jolla runoilija
katkaisi kynänsä
ja metsästäjän nuoli
ja taivaan kaunissulkainen lintu
olivat yhtä
villissä puutarhassa

Katselee villiä puutarhaa,
jonka omenat olivat korkealla
ja tippuivat
kun ajatukset olivat kypsiä

Ja kun hedelmä tippui,
nostin sen käteeni
ja näin sinut edessäni,
kosketit rintaani lämpimästi
kuin uni
Sanoit:
Pysy kaukana minusta, runo


26.


aikakausien murroksessa
teollisten logiikoiden hämärä
kääntää tienviitat tähtiin
Ihmiskunnan silmissä palaa
näkymätön mullistus

satamavalot vilkuttavat vihreää
meren lyödessä rantatöyrääseen
ja sen yli
puistojen hiekkalaatikot tyhjenevät
ydintalven alta,
vain hylätyt nuket jatkavat elämäänsä


27.


Pakenin luotasi
   kauas katseesi alta
Tämä on nyt minun kotini
   kaukaisimman taivaan tain nurkka
Tai siltä minusta tuntuu
   sillä sinä olet unohtanut minut
Liikun ajatustuulten kovertamilla rauniomailla
   huojun reunalla ja kurotan eteenpäin
Uneksiessani universumin rannalla
   hyökyinä kuljet yhä lävitseni
Musta meri, ikuinen
   tähtisilmäinen
Yhä lainehtii yli
   kauneutesi peili


28.


Astun muistelmieni viimeiseen kirjaan
Yritän nähdä
mihin kadotin kristallipalloni,
sillä teksti ei kerro
miten menetin sinut

Historia havisee kuolleissa puissa
Tulevaisuus ei tuiverra,
ei laula näissä luissa

Perhosten muututtua mustiksi
jäi vain yö


29.


Kirjoitan päiväkirjaani:
Rakas xxx,
huomenna pujotan
sormeesi auringonpimennyksen


30.


Hellästi, hengität yhtä samaa
olemisesi siementä,
varpaiden välissä
keinutat kukkaa
Hellästi, hengität yhtä samaa
ja ilma tihenee perhosista,
niin syvä on huultesi makea


31.


Katso,
Kassiopeija nostaa kuvioitaan,
kulkee kruunupäisenä
käsikkäin

Avatut sydämet kertovat
suljetusta rakkaudesta, suuresta
painosta

tähtitaivaan
alla,

missä omenapuu itkee
katkenneita juuriaan


32.


Tartuin viimeiseen kolikkoon
aivan kuten kohta tarttuisin lasiin,
ja hivutin sen tiskin toiselle puolen,
kuin ainutlaatuisen jalokiven,
kuin koko omaisuuteni ja
rukoilin mielessäni, että sama toistuisi,
niin useasti, että keveydessäni nousisin pilviin
ja upottavaa rantatietä koristaisivat
kaikkien muiden jalanjäljet ennen omiani,
hurjaa vauhtia juoksisin askelten
ja kohtaloiden kovettamaa tietä,
juoksisin nopeammin kuin ajatukseni ehtii silmiisi,
sillä en tahdo unohtua, en ainakaan niihin,
minun maailmastani sukupuuttoon kuolleisiin
koruolentoihin, joiden edessä aika vajoaa,
niin ettei koskaan voi havahtua uneksimasta,
eikä tietää, riittävätkö varat seuraavaan lasiin,
tai edes siihen hetkeen, jota ei vielä ole tuhlannut.


33.


Kerro kerro kuvastin, ken
peilikuvani särkenyt on.

Apolloninen selkeys
vai dionyysinen naamiohuvitus?

Nietzsche: vastaisitko minun äänelläni,
sillä välin kun Zarathustran kasvot
viiltelevät paljaita jalkojani
julistaen hänen kuolemaansa!

Pois! Uusien tieltä mene pois.

Sinut minä korotan yksipuolisesti;
sekä hänet, hiukset punaista kultaa,
napa jonka ympärillä Ouraboros
nuolee aamun kastetta
suomuiselta iholtaan ja iholtasi;
sekä hänet, joka kasvaa kietoutuneena
jalkaani kuin mustasukkainen kataja,
palavahiuksinen hänkin.

Leikkaa ja liimaa, leikkaa ja liimaa,
vaikka et ehtisikään ennen aamua.
 
 
 
Vanhat runot # 2
Vanhat runot # 1