Minä en näe sitä enää: pihaa, joka täyttää kaikki valonlähteiden kajot. Mattotelineen alla ämpäri läikkyy autiossa valossa. Esineet liikkuvat piiloissaan. Kaikki tulee lähemmäs, kohoaa ja kurottaa kuin yhtenä päivänä kuoriaisesta ulos astuva ja sulkee oven.
 
Savupiippujen rungot, oksat, lehtikirvat ja kultaiset sakarat niiden päissä ryömivät varpaissa. Mihin suuntaan origo mahtoi kirvota?
 
Joki ja jokin on yhä etäinen. Sinkoan kolmoskerrokseen kiven ja se muuttuu kiveksi. Se tutkii, kuulostelee, mihin on hyvä kasvaa. Makuuhuoneen painovoima imaisee sen freskoonsa.
 
Seuraava on kaikkein siivekkäin, nousee kahdennentoista kerroksen ikkunaan ja putoaa sisään rikkomatta lasia. Miten lentää kuin oksa, laulaa kirkuvaa lauluaan, jatkua ulos itsestään, siipiensä eteen.