Ajan kultaamat sivut
pukevat todellisuutta
kuin tapojaan rakastava
äiti maanitellessaan lapsensa
heräämään kirkkoaamuisin:
askel askelelta, taas,
vaate vaatteelta, varmasti,
lupaillen pieniä asioita, aina
häiritsemättömissä määrin,
ettei todella heräisi. –
 
Mutta minun silmäni ovat jo
auenneet – niin luulen – sillä
otin vastaan lahjaveitsen
ja löin läpi
virallisten totuuksien paperinivaskan,
piirsin ilmaan oikeat merkit;
kuvioin mieleni taivaan
ja ammensin jostain
sellaisesta mitä en vielä tunne,
kuljin läpi pelon ja ennakkoluulojen.
Perillä hengitin
mitä hienointa parfyymia.
 
Muusat ovat muuttaneet
sinne mikä ei vielä ole
muutoin kuin unessa ja
ideoiden maailmassa.
 
Minä rakennan oman temppelini,
kaadan omat puuni: versoo
tilalle herkempi, aistillisempi,
sellainen joka rakastaa,
kuolee ja syntyy uudestaan, kytee
estetiikan reunahuomautuksissa
asioiden kiellettyinä järjestyksinä,
joista sanat
eivät löydä tietään ulos kokonaisina,
eivätkä ideat niin muodoin ehdy.
 
Kävelevät sudet nukkuvien ylitse,
pehmein painalluksin kantavat
rituaaliveitsen uneksijan kehtoon.
 
Eikä vahanukeilla ole sielua,
mutta ne jotka ovat
oppineet tuntemaan
ja tuntevat itseään,
tuovat sen esille
pukeutumisellaan:
Tunnethan sinäkin sen,
alastoman kaunottaren läsnäolon.
Voi kai sanoa, että
hän on raukean eroottinen
ja samalla syvän älyllinen
ilmestys, tanssija, muusa,
ujoudessaan ja vapaudessaan
Artemiin sukua.
 
Mutta mieti tarkkaan: ojentaisitko
kätesi sellaiselle, joka lupaa
rakastaa omilla ehdoillaan,
koskaan kysymättä mielipidettäsi,
sinua käyttäen,
mutta hiljaisesti, antamaasi
uhria arvostaen ja siitä eläen.
 
Tekisitkö niin, vaikka sinulla
olisikin velvoitteita, jotka
estävät valvomasta öitä
viinilasin ääressä, kädessä
kultainen kynä joka kirjoittaa
jos niin haluaa, eikä koskaan
siitä mitä näet,
mutta aina sivuten.
 
Laskisitko kätesi hänen vartalolleen,
viimeistelyäsi kaipaavalle,
suloisalle ja värikkäälle
mielikuvalle, eikä koskaan
vähemmän aistillinen,
eikä todellinen,
kuin lihallinen itse.