Kiviportaissa painottomuuden henki,
 
kutsuu kellariluola leikkeihin,
    sormet silittävät hiuksiani, lanteilla liskoeläimet
kuljettavat tiskille ja paljastuvat
    tutut kädet, mustiksi nuollut kyntensä
ojentavat sen tavallisen: savun & kuplat sydämeeni.
 
Sfinksi pysähtyy viereeni ja kysyy jotain,
    mutta minä en ymmärrä, sillä käännän jo päätäni ja
                        istun pöytään.
 
Näistä symboleista pakanallisen tajuntani tomukarkit.
 
Sanat palavat loitsuina kosketuksen sulaessa hyväilyksi,
    kiellettyjen kuvioiden tanssilattia(lla)
minut yllättää hän, joka osaa kuljettaa käsiään
    ja elää paremmin kuin hetki itse.
 
Valomerkki jo pommittaa, takaisinkelaa kaiken.
 
Mustavalkoisena & mykkänä toivon, että välissä jotain mistä tarttua,
    ehkä kätesi?
 
 
 
(2. versio, armotonta morkkistelua tämä x)